Talkoolaiset - kuva: Tommi Heinonen

Talkoolaiset – kuva: Tommi Heinonen

Viikkoraportin toimittaja tällä viikolla: Helmut Diekmann

Kolmatta kertaa suuri joukko Suomenojan luonnon jäseniä niitti kaislikkoa nurin, jotta keväällä lintujen tarkkailu ja kuvaaminen olisi helpompaa. Huomioimme tietysti lintujen tarpeet niin, että pesintä ja piiloutuminen onnistuisi.

Viikolla 7 saatiin vihdoin kunnon talvi: maanantaina satoi runsaasti lunta, lumipeite kasvoi täällä etelärannikollakin 20–30 cm paksuiseksi, ja viikon loppupuolella pakkanen kiristyi. 

Sydäntalvella Suomenojan lintuparatiisissa on hiljaista. Lokit, sorsat ja muut vesilinnut ovat aikoja sitten siirtyneet lämpimille seuduille, ja piisamit pysyttelevät pesissään. Nehän eivät nuku varsinaista talviunta.

Monille nisäkkäille sekä pikkulinnuille, jotka sinnittelevät talven yli täällä Pohjolassa, pakkanen ja paksu lumipeite tietävät hankaluuksia ravinnon saannissa. Mutta miten erilaiset selkärangattomat, esimerkiksi perhoset, selviävät talven yli?

Perhosethan ovat hyönteisiä, jotka käyvät läpi täydellisen muodonvaihdoksen, johon kuuluu neljä kehitysvaihetta: muna, toukka, kotelo ja imago (eli aikuinen). Lajista riippuen kaikki nämä kehitysasteet voivat talvehtia. Ruostenopsasiiven munat talvehtivat kiinnitettyinä tuomen oksiin, monet kehrääjien toukat vaipuvat syksyllä horrokseen kasvillisuuden seassa, ja kiitäjien kotelot makaavat talven yli mullassa, 10–20 cm syvyydessä. Jotkin päiväperhoset (nokkos-, neito- ja sitruunaperhoset) ovat aikuistalvehtijoita: syksyllä perhoset hakeutuvat suojaisiin paikkoihin, joista ne taas kevään koittaessa heräilevät.

Pohjolassa talvehtivat selkärangattomat eläimet kestävät yleensä koviakin pakkasia. Niiden elimistö tuottaa glyserolia, luonnon omaa ”pakkasnestettä”. Ilman sitä jäätyvä ja kiteytyvä vesi rikkoisi eläinten solut. Perhostoukat valmistautuvat kohtaamaan kylmyyden lopettamalla syömisen, antamalla solunesteiden väkevöityä poistamalla vettä ja tuottamalla solunesteeseen glyserolia. Näillä keinoilla ne selviävät talven yli yleensä yllättävän hyvin.

Ilmaston lämpenemisen myötä talvehtiminen on kuitenkin vaikeutunut. Paksu lumipeite suojaa perhostoukkia ja -koteloita hyvin, mutta lämpötilan jatkuva sahaaminen nollan asteen molemmin puolin voi olla niille tuhoisaa. Sydäntalveen osuva suojasäävaihe runsaine vesisateineen tietää yleensä huonoa perhoskesää, sillä matalan kasvillisuuden seassa, lähellä maanpintaa talvehtivat perhostoukat ja -kotelot joutuvat silloin äärimmäisen koville. Siksi perhosmies katselee noin tammi-helmikuussa mieluummin hohtavia hankia kuin vesisateista rättimärkiä ja seuraavien pakkasten myötä jääkentiksi muuttuvia niittyjä.

Ruokintapaikan tuntumassa viihtyy pari puukiipijää. Laji on maassamme suhteellisen uusi ruokinnan hyödyntäjä. Puukiipijät liikkuvat mielellään tiaisparvien seurassa saadakseen turvaa, sillä useampi silmäpari huomaa mahdolliset saalistajat helpommin. Mutta vähitellen puukiipijä on oppinut ilmeisesti tiaisten touhuja seuratessaan hakemaan pieniä murusia lintulaudoilta, vaikka onkin normaalisti hyönteissyöjä. Ei puukiipijä vieläkään lähellekään samalla tavalla käy kuin tiaiset, mutta voi silloin tällöin poiketa poimimaan esimerkiksi pähkinän murusen.