Vanheneva ihminen on kuin vanha auto: yllättäviä vikoja tulee kummallisiin paikkoihin. Olin (JR) kuvaamassa tulvaniityllä. Hankikanto on ollut aika hyvä, mutta tulvaniityllä upotti. Kaksi kameraa kaulassa ja reppu selässä. Siirryin reppuun, koska olen telonnut olkapäiden nivelkapselit ja iän karttuessa ne ovat alkaneet vihoittelemaan ja protestoivat olkalaukun käyttöä. Repussa on vyötärön yli menevä tukivyö, joka estää repun heilumisen – sinänsä hyvä juttu. Kun hanki yllättäen upotti, rojahdin kummalliseen asentoon ja kyljessä kramppasi. Kipu ei oikein lähtenyt, joten kuvaaminen jäi siihen. Pari päivää tuskailin ja menin lopulta lääkäriin. Ja tulos: kahden alimpiin kylkiluihin kiinnittyvän lihaksen revähdys ja kiinnitysruston viottuminen. Viikko hiljaieloa ja lääkitys. No – lepoon ei tarvinnut käskeä: haukotteleminen vihlaisi, aivastaminen oli vielä pahempaa ja auton ratin kääntö oikealle yhtä tuskaa. Nyt alan olemaan pikkuhiljaa normaalien kirjoissa. En tiedä oliko tuo repun vyö yksi vaikuttava tekijä. Viisastelin viime keväänä, että nyt taisi tulla eläkeläisen kukkarolle ja kantokyvylle sopiva kamera (G1X) … vitsi taisi olla tosielämää.

Sää jatkui hyvin talvisena. Yöt kylmiä ja päivälläkin pikkupakkasta. Kylmä tuuli koilisesta ja idästä haihdutti tehokkaasti lintujen muuttotoiveet. Allas pysyi tiukasti jäässä, mutta meren jäällä oli upeata ulkoilla. Altaiden ympäristössä vähän elämää – meren jäällä kulkijoita sitäkin enemmän. Osmankäämit ovat lintujen avustuksella saavuttaneet siementämisen. Haihtuvia lentää ilmassa.

Näkyvin asia oli jälleen kerran maaperätutkimukset. Nokkoskukkulan takainen laakso on saatettu uuteen uskoon – on tainut tulla mittausvirhe Suomenlahdentien paikassa. Telaketjuosasto tekee todella pahaa jälkeä. Taitaa tulla iso lovi perhoskantoihin jo tämän vuoden kesänä. Ja tämä on vasta alkusoiton ensimmäinen tahti. Kuka jaksaa uskoa, että finaaliin tultaessa luontoarvot ovat säilyneet. Utopiaa.