Alaskankleitonia - Kuva: Jukka Ranta

Alaskankleitonia – Kuva: Jukka Ranta

Viikolla huomioitani kiinnittyi metsikön reunassa kasvavaan pieneen, valkoiset kukat omaavaan kasviin. Se suikerteli maata pitkin ja oli runsaassa kukassa. En tiennyt mikä se oli. Värikuvakasvion nopea selailu ei auttanut. Minulla oli ns. oppikoulussa kahdella ensimmäisellä luokalla luonnonhistorian ja maantiedon opettajan tri. Joh. Kaikko, alias Kuikka. Kuikka oli vanhan polven opettaja, joka pänttäsi meidän päähän Linné:n luokat ja opetti niihin perustuvan kasvien tunnistusmenetelmän. Luontoportissa on hivenen Linné:n luokkia muistuttava, siis kasvien olemukseen, rakenteeseen, kasvupaikkaan ja kasvuaikaan perustuva tunnistusproseduuri. Päätin kokeilla, vaikka olin skeptinen ja Suomenojan historian tuntien epäilin kasvia karkuriksi. Mutta löytyi: alaskankleitonia.

Puutarhakarkuri se on Suomessa historialtaan. Se on saanut nimensä ensimmäisen “suuren” amerikkalaisen kasvien tutkijan Claytonin mukaan. Sen alkuperä on Siperian arktisella alueella, Alaskassa ja Kanadan pohjoisosissa (tieteellinen nimi: Claytonia sibirica). Britit toivat sen Amerikasta Länsi-Eurooppaan 1700-luvulla ja sen jälkeen se on levittäytynyt puutarhojen kautta. Suomenojalle se tullut kuorma-autoilla tai kasvaa jonkin vanhan mökkipuutarhan paikalla.

Toinen – myös aiempina vuosina mietintää aiheuttanut kasvi – on ilmeisesti yöailakki. Selkeästi puna-ailakkia pienempi ja ero valkoailakkiin selviää kokeilemalla: yöailakin varren yläosa ja kukkien alapuolella on tahmea. Tämä auttoi. Kirvatkin ovat sen todenneet. Keväällä raportoimme, että tallitien metsässä oleva japaninruttojuuri teki kukat vain kasvualueensa reunoille. Epäilimme, että viime syksyn hävittäminen olisi vaikuttanut. Mutta japaninruttojuuri yllätti: teki lehdet normaalisti ja paikalla on nyt tavanomainen lehtiviidakko.

Lämmin toukokuu näkyy. Altaalla on tai on ollut poikasia runsaasti harmaasorsalla, tukkasotkalla, telkällä ja nokikanoilla. Mustakurkku-uikku ja kyhmyjoutsen onnistuivat kahden huonon vuoden jälkeen. Lokkien runsas poikaskanta on pääosin jo lentokykyisiä. nokikanateini kadotti vanhempansa hetkeksi ja uiskenteli huudellen etsien vanhempiaan.
Välilä toinen vanhemmista oli takana, mutta hätä oli niin suuri ettei taakse kerennyt katsoa.

Sinisorsaemo oli poikasten kanssa niityllä. Oppivat myös heinikossa ruokailemaan. Ovat muuten rohkeita: saattavat tulla kahdeksan rintamassa kohti kuvaajaa vaatimaan ruokaa ja nokkimaan kenkiä, kun ei mitään herunnut.

Piimasilla on poikasia ja ruokailevat jo itsenäisesti altaalla. Toistaiseksi eivät ole asettuneet meidän linssien eteen.