Valokuvanäyttely, perhosia ja korentoja – Viikot 33–34/2018

[fusion_builder_container hundred_percent=”yes” overflow=”visible”][fusion_builder_row][fusion_builder_column type=”1_1″ background_position=”left top” background_color=”” border_size=”” border_color=”” border_style=”solid” spacing=”yes” background_image=”” background_repeat=”no-repeat” padding=”” margin_top=”0px” margin_bottom=”0px” class=”” id=”” animation_type=”” animation_speed=”0.3″ animation_direction=”left” hide_on_mobile=”no” center_content=”no” min_height=”none”]

 

SUOMENOJA LUONTO ry:n valokuvanäyttelyssä Espoon kulttuurikeskuksessa on esillä 30 valokuvaa Suomenojan monimuotoisesta luontoalueesta kaupungin keskellä. Lintuparatiisinäyttelyn pääosassa ovat linnut – nisäkkäitä, matelijoita, perhosia unohtamatta. Myös historia ja alueen yleiskuva ovat läsnä. Näyttely avoin 21.8-9.9.2018.

Vieraskirjassa oli lauantaihin mennessä 11 sivua nimiä, tekee noin 220 – tämä siis viiden täyden päivän aikana. Noin kolmasosa ei halunnut laittaa nimeä kirjaan.

 

Jukka Ranta kertoo:

Raportointijakson ensimmäisellä viikolla tapasin Helmutin parkkiksen reunalla. Juteltiin niitä näitä ja ihmeteltiin perhosten vähyyttä. Helmut pyysi mukaansa katsomaan komeata hepokattia, joka loikoili pietaryrteillä. Oli ihan polun reunalla nokkoskukkulaa vastapäätä. Kiitin onneani, että minulla sattui olemaan makro kiinni toisessa rungossa. Niinpä napsin muutaman kuvan. Helmut kertoi myöhemmin, että kyseessä oli ilmeisesti lehtohepokatti, jonka esiintymisalue on Ahvenanmaalla ja etelärannikolla kapealla kaistaleella.

Ekalla viikolla oli vielä gammayökkösiä harvoilla ahdekaunokeilla.

Toisella viikolla kävin katsomassa mitä laiturille 29 kuuluu. Löysin jotain muuta, mitä odotin: paljon punasyyskorentoja ja elokorentoja aurinkoa ottamassa ja saalistamassa. Myös tytönkorentoja (tai keijukorentoja) lenteli. Eivät laskeutuneet, joten tunnistaminen oli vaikeata.

Sudenkorentokivi on taas nimensä veroinen. Elokorennot ja punsasyyskorennot paistattelevat siellä päivää, kuten aikaisempinakin vuosina. Yksi varmoja paikkoja kuvata syyskorentoja on ollut loppukesästä altaan luoteiskulmassa oleva kävelytien penkki. Niin oli nytkin ja elokorennot huilailivat penkillä loikoillen.

Läntisen kävelytien varrella lenteli runsaasti erilaisia ukonkorentoja. Tässä esimerkkinä ruskoukonkorento, joka suurimpia Suomessa esiintyviä sudenkorentoja – pituus sattaa olla jopa 8cm. Kuvien kaveri loikoili heinikossa. Kun yritin saada parempaa kuvakulmaa, se pyrähti lentoon, Harmittelin varomattomuuttani. Mutta se asettuikin poseeramaan aivan viereen kaukokylmästä kertovan telineen pylvääseen.

Pajuasteri on risteytyksen tuloksena syntynty asteri. Se on karannut puutarhasta luontoon ja leviää helpolla erityisesti purojen ja jokien varsia pitkin. Se luokitellaan haitalliseksi vieraslajiksi. Suomenojalla sitä on melko runsaasti puron töyräillä ja täyttömaan niittyjen reunalla.

Helmut Diekmann kertoo:

Kaksi viikkoa sitten kirjoitin havaintovihkoon, että neitoperhoset loistavat poissaolollaan, mutta viikolla 33 näin sitten kuitenkin muutamia. Silti laji ei nyt esiintyneet lainkaan yhtä runsaslukuisina kuin edellisvuosina. Elokuu ja vielä syyskuun alkupuoli on ollut yleensä neitoperhosen parasta lentoaikaa.

Muitakin perhosia näkyi havaintojaksolla suhteellisen vähän: lanttuperhonen on toki lähes aina yleinen Suomenojalla, ja nyt melko samannäköiset naurisperhoset ovat ”soluttautuneet” lanttuperhosten joukkoon. Perhoset ovat mieltyneet syysmaitiaiseen, joka parhaillaan kukkii lintualtaan pohjoispuolella olevalla perhosniityllä.

Siellä lenteli lisäksi muutamat ohdakeperhoset sekä pikkukultasiivet. Pikkukultasiipi pystyy lämpiminä kesinä tuottamaan monta sukupolvea, ja toukan kehitys on on hyvin nopea. Etelä-Suomessa lajiin voi törmätä yhtäjaksoisesti toukokuun alusta syyskuun loppuun. Pikkukultasiipi on hyvin paikkauskollinen, eli perhonen liikkuu aina samalla pienellä alueella. Kokonainen populaatio sen sijaan vaatii parin hehtaarin suuruisen alueen pysyäkseen elinvoimaisena. Saa nähdä, kauanko laji Suomenojalla säilyy.

Pujosta löysin taas pari malikaapuyökkösen toukkaa. Nämä toukat ovat naamioitumisen mestareita matkien pujon kukintojen värejä ja muotoja.

Lintujen elämä on nyt rauhallista.  Harmaa-, sini- ja lapasorsat lepäävät altaan eteläreunalla varjossa. Poikaset kasvavat isommaksi koko ajan ja pikkuhiljaa aikuisten höyhenkuviot näkyvät. Lapasorsan erikoisuus on sen iso nokka, joka on kuin lapio. Se on hyvä esimerkki evoluution voimasta, kun se pystyy muokkaamaan erilaisia nokkia riippuen linnun ruokailutavoista. Lapasorsat myös kiertävät kehää hakiessaan ruokaa. Pyöriminen tuottaa pyörteen, joka nostaa ruokaa pohjasta.

Laulujoutsen on vielä viihdyttävää katsoa. Kuvissa se pesää itseään ja hoitaa sulkiaan.  Suomenojan lintualtaat ovat kuin Joutsenlampi, keväällä rähistään toisten kyhmy- tai laulujoutsenien kanssa. Sitten tehdään pariudutaan, tehdään pesä, munitaan ja kasvatetaan poikaset. Altaalle  mahtuu vain yksi kyhmyjoutsen pariskunta. Laulujoutsenet eivät ole pesineet altaalla.

Kasvillisuutta jos katsoo maallikon silmin, niin alkukesää hallitsi lupiinien violetti, keskikesää maitohorsman vaaleanpunaisuus ja loppukesää pietaryrtin keltaisuus. Tänä vuonna pietaryrtit jo nyt muuttumassa ruskeiksi.

Viikkoraportin toimitti Timo Leppäharju.

[/fusion_builder_column][fusion_builder_column type=”1_1″ background_position=”left top” background_color=”” border_size=”” border_color=”” border_style=”solid” spacing=”yes” background_image=”” background_repeat=”no-repeat” padding=”” margin_top=”0px” margin_bottom=”0px” class=”” id=”” animation_type=”” animation_speed=”0.3″ animation_direction=”left” hide_on_mobile=”no” center_content=”no” min_height=”none”]

[/fusion_builder_column][/fusion_builder_row][/fusion_builder_container]