Kanavassa kasvaa uusi sorsasukupolvi. Kuva: Timo Leppäharju

Kanavassa kasvaa uusi sorsasukupolvi. Kuva: Timo Leppäharju

 

Viikolla 22 on ollut lämmintä, ja niinpä luontokin on siirtynyt rauhallisempaan kesämoodiin. Monilla vesilinnuilla –  sinisorsilla, telkillä, nokikanoilla – on jo poikaisia. Timo Leppäharju kertoo: ”Toukokuun viimeisenä päivänä näin ensimmäiset nokikanan poikaset, niitä oli kaksi. Telkkäpoikueita on useita ja ne uiskentelevat altaalla melko vapaasti ilman emoja”.

Altaalla vierailee usein laulujoutsenpariskunta. Ne eivät pesi täällä, mutta hätyyttelevät kyhmyjoutsenia. Viime viikonloppuna nähtiin kuitenkin rauhallista rinnakkaiseloa.

Sunnuntaina nähtiin altaalla yksinäinen vesipääsky. Verrattuna vieressä olleisiin naurulokkeihin ja lapasorsiin se on pieni ja siro lintu. Se kuuluu kurppien laajaan heimoon ja viettää suuren osan elämästään vedessä uiden.

Esa Mälkönen kertoo tästä alkukesän vieraasta seuraavaa: ”Vesipääsky vierailee altailla liki joka vuosi touko-kesäkuun vaihteen tienoilla, ja näin tänäkin vuonna. Vesipääsky pesii Lapin tunturialueen ja tundran lammilla ja pikkuvesissä ja siksi sen muutto tapahtuu vasta nyt pohjoisempien vesien vapautuessa jäistä.”

Suomenojalla monet laululinnut hautovat vasta muniaan, kun useimmilla vesilintulajeillla on jo poikasia. Harvinaisia rastaskerttusia pesii Suomenojalla yleensä 1–2 paria. Esa kertoo: ”Tällä hetkellä yksi kuuluttaa kovaäänisesti reviiriään ruovikossa Finnoonpuron meren suulla. Altaan länsipuolen pensaikoissa voi nyt, parhaiten iltamyöhään ja aamuyöllä, kuulla matkinnan mestarit viitakerttusen ja luhtakerttusen. Satakieliäkin vielä kuulee, mutta aiempaa vähemmän, sillä koiras normaalisti lopettaa laulamisen, kun on saanut houkuteltua reviirilleen pysyvästi naaraan.”

Jukka Rannalla oli vuorostaan mielenkiintoista kerrottavaa lintualtaan ympäristön monipuolisesta kasvien maailmasta:

”Pölkkyruoho havaittiin ensimmäisen kerran Suomenojalla alkukesästä 2015. Sen tie kulki allasnäyttelyn kasvi- ja hyönteistelineeseen erikoisuutena. Pölkkyruohoa pidetään suomalaisena alkuperäiskasvina. Nykyisin se kuitenkin suhteellisen harvinainen laji, joka esiintyy paikoitellen maamme eteläosissa. Vuosina 2015–2016 sitä kasvoi Suomenojalla useampi yksilö. Kun keväällä 2017 sen kasvupaikkaa myllättiin kaukokylmäputken takia, olin varma, että se häviäisi. Nyt on kuitenkin tullut esiin yksi korsi kukkineen ja nuppuineen. Kasvi on kaksivuotinen: ensimmäisena vuonna se tekee maanpinnalle ruusukkeen ja toisena vuonna jopa metrinkorkuisen korren kukintoineen. Ilmeisesti ruusuke säilyi mylläysalueen rajalla ja korsi kasvoi sitten tänä vuonna. Pölkkyruoho kuuluu ristikukkaisiin. Sen hauska englanninkielinen nimi tower mustard kertoo, että se kuuluu sinapin sukuun.

Kaikki joskus kasveja koulussa keränneet varmaan tunnistavat ojakellukan ja sen nuokkuvat kellomaiset kukat. Mutta harva arvaa nähdessään kyläkellukan pienet keltaiset kukat, että kyseessä on ojakellukan sukulainen. Se on helppo sotkea leinikkeihin ja jopa peltohanhikkiin. Kukinnan jälkeinen aika paljastaa kuitenkin sukulaisuuden: kummallakin on väkäsiä täynnä oleva samankokoinen hedelmä – väkästen avulla ne leviävät eläimien ja ihmisten kuljettamana. Kukinnan aikana tunnistusta helpottaa runsaat heteet ja emi, jotka muodostavat tupsumaisen keskiosan kukalle.

Suomenojalla kasvaa pukinpartaa parkkipaikan vieressä ja nokkoskukkulan takana olevien kasojen välissä niittyalueilla. Sen erottaa keltoista ja keltanoista korkeampi kasvu ja heteet, jotka ovat osin ruskeita. Kukinnan jälkeen sen siemenpallo on suuri, 3–4 kertaa voikukan vastaavaa suurempi.

Illakko lasketaan perinnekasveihin. En ole koskaan ymmärtänyt miksi. Se tuotiin Suomeen 1600-luvulla lääkekasviksi ja se on monen muun puutarhaan tuodun kasvin tavoin villiintynyt. Suomenojalla sitä kasvaa etelänruttojuurten seassa. Se viihtyy etelänruttojuurten isojen lehtien varjosta.”

Viikkoraportin toimitti Helmut Diekmann